3. helmi, 2019

Henkisen rappiotilan siemenet on kylvetty kauan sitten

En voinut olla tarttumatta aiheeseen palattuani ihastuttavalta Aasian matkalta ja luettuani ja kuunneltuani käytävää keskustelua sekä tunnistettuani Suomen, sivistysvaltion, tämän hetken tilan ja sen taustat.

Viime aikojen keskustelu vanhusten loppuelämän elämästä on puhuttanut kaikkia yhteiskunnan kerroksia. Olen lähes kuudenkymmenen vuoden aikana saanut seurata tapahtumia ensisijaisesti pohjoisen Suomen näkökulmista, ja nähnyt ja kokenut sekä hyvää että heikompaa tapaa toimia. Yksiselitteisesti ei voida määrittää vähimmäishoitajamäärää. Olen nähnyt tilanteita, joissa riittää 0,5 ja tilanteita, joissa ei riitä 1,0 ! Täytyy kyetä parempaan määritykseen.

Lapsena osallistuimme mummojemme huolehtimiseen. Olimme vahteina ja sanan saattajina erityisesti isämme äidin, Hilma-mummomme viimeisinä vuosina, varsinaisten hoitajien ollessa ulkoaskareissa. Kuvassa Hilma-mummo, v. 1940 leskeksi jäänyt  kahdeksan lapsen äiti. Vanhukset hoidettiin pääasiassa perhepiirissä kuolemaan asti, niin myös mummomme. Sen jälkeen alkoi murrosaika, jossa vanhuksia hoidettiin sairaaloissa. Murros alkoi tuottaa erilaisia laitoksia.

Tarkemmin perehdyin vanhusten hoitoon, kun omat läheiset alkoivat ikääntyä. Yksi tätini muutti varhain vanhustentaloon, jossa hän viihtyi erinomaisesti. Ja erityisesti, kun veimme käynneillämme hänelle suolaa, kermaa, kalaa ja puolukoita. Niitä hän sanoi puuttuvan. Jo 1980-luvulla hän sanoi, että hänelle tuputetaan lääkkeitä, joilla "hän tulee uneliaaksi - eli nuppi menee turraksi". Hän päätti, että "sellaisia pillereitä hän ei syö". Hän tuhosi ne itse vessan pönttöön. Tätimme tavoitteli siten sadan vuoden ikää. Melkein hän sen saavuttikin.

Toinen oli setämme, joka myös eli yli 90-vuotiaaksi ilman juuri mitään vaivaa. Muutama vuosi ennen poismenoaan hän sairastui keuhkokuumeeseen. Luulimme hänen matkan päättyvän siihen. Viiden viikon sairaalahoitojakson jälkeen hänet siirrettiin kuntoutukseen eri yksikköön. Hänen kertomuksensa 1990-luvulla siellä olostaan ei todella olleet mairittelevia. Lopulta hän pyysi, että tekisimme hänelle "rakkauden teon" ja veisimme hänet kotiin. Niin teimme. Kotiin tullessaan hän painoi 39 kiloa. mutta jo kuukauden parin päästä hän painoi yli 50 kiloa. Hänellä oli selkeästi vielä meille sanottavaa ja kerrottavaa. Kun vanhus oli saanut kaiken historian purettua kaseteille ja haastatteluihin, hän päätti että hänen on aika lähteä. Hän lopetti syönnin. Hän sanoi, että "voisi syödä vaikka vasikan, mutta ei tahdo". Hän heikkeni ja veimme hänet sairaalaan. Isänpäivänä ajoimme vielä hänen partansa käyntimme yhteydessä. Seuraavana aamuna sairaalasta soitettiin, että pappa on heikko. Menin huoneeseen ja totesin että nyt on saapunut "noutaja" ja hain äitimme paikalle. Vielä viimeisen tunnin aikana hän jutteli ja kysyi Jarno-poikamme Hongkongin kuulumisia. Pidin häntä viimeisen tunnin kädestä - ja hän puhalsi kaksi kertaa henkeä ulos. Hän nukkui rauhallisesti pois, käsi minun kädessäni. Ainoastaan veljeni ja minä olimme paikalla. Voiko kauniimpaa lähtöä olla ?

Sain seurata läheltä sairaalatoimintaa ja vanhusten hoitoa niin sairaalassa kuin kuntoutuksessa. Aloin jo silloin miettiä, että mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa! Samalla ollessani Yrittäjien puheenjohtajana, sain kuulla yrittäjien järkyttäviä tarinoita kaltoin kohteluista. Laskin jo silloin yhteen rahan vapautumisen, yhteiskunnan moraalin höltymisen ja valvonnan puuttumisen. Demokratialla ratsastaen yhteiskunnan päättävät elimet olivat palkanneet oman edun tavoittelijoita, samalla kaavalla mitä he itse olivat tottuneet tekemään rahan vapautumisen myötä.  Jälleen on muistutettava, että rahan vapautumisessa oli paljon hyviä puolia, mutta kun läpinäkyvyyttä ei ollut, saattoivat oman edun tavoittelijat ottaa vallan. Moraalisen rappiotilan siemenet oli kylvetty jo 1990-luvulla, niin rahan jakoon kuin  kuntien päätöksentekoon. Yllättävän kauan moraalittoman rappiotilan kasvu on saanut kehittyä. Siitä on seurauksena lasten ja nuorten sekä vanhusten jääminen vallan pelinappuloiden temmellyskentäksi. Vieläkään emme valitettavasti ole saaneet pohjakosketusta ! Vaalit ovat lähellä. Katsotaan tulos!

Lasten, nuorten ja vanhusten opetus-kasvatus-hoito työhon on oltava pääsykoe, jossa läpipääsy on vain niillä, jotka tekevät työtä kutsumuksesta. Lasten, nuorten ja vanhusten työ ei missään tilanteessa saa olla voittoa tavoittelevien yhteisöjen käsissä, ja/tai erityisesti ei heidän omavalvonnan alla. Vain siten voidaan todella varmistaa hyvinvointiyhteiskuntamme korkea laatu. Tilanne on mieletön, jos palveluntuottajan rahoittaja on kasvoton ulkomaalainen rahoitusyhtiö!

Jouduin kauhulla katsomaan 1990-luvun julkishallinnon työtä, jossa  jo silloin oli sekä kutsumustyötä tekeviä henkilöitä, että myös rahan takia paikalla "väijyviä" henkilöitä, jotka itseasiassa ovat juuri pienenä vähemmistönä pilanneet "oikeiden" hoitohenkilöiden  maineen.

Nyt ovat poliittiset tahot havainneet, että tästä saatiin tuleviin vaaleihin oiva aihe. Sinänsä kaikki poliittiset tahot ovat samassa mädäntyneessä liemessä. Kukaan ei pääse puhtain paperein. Järkyttää seurata, kuinka mikään taho ei nouse seisomaan ja sano mitä pitää todella tehdä järjestelmän korjaamiseksi. 

En tavallisesti katso Sannikka-Ukkola-ohjelmaa. Nyt seurasin mielenkiinnolla, pystyykö Sarasvuo antamaan vahvan mielipiteensä. Yritys oli kohtuullinen, mutta ei lähellekään riittävä. Ehkä asiat eivät olleet hänelle vielä tarpeeksi jäsentyneet.

On pakko ottaa vielä yksi esimerkki 1990-luvulta, jolloin rappiotilan siemenet on jo kylvetty. Tätini, yksi näistä vastuulleni tulleista vanhuksista, oli sairaalassa. Mennessäni eräänä päivän häntä katsomaan, jouduin häntä syöttämään, kun hänellä ei pysynyt lusikka kädessä. En voinut ymmärtää yhtäkkistä heikentymistä. Aloimme selvittää lääkkeitä hoitajan kanssa. Huomasin että morfiinipohjainen lääkitys oli viisinkertaistettu kotihoitoon nähden ! Todella ankarien ponnistelujen, melkein pakottamisen ja huutamisen jälkeen sain hoitajan suostumaan, että palaverista tultuaan lääkärin on muutettava lääkitys ennalleen. Vain uhkaamalla ja sanelemalla toimintatavat kyseisenä päivänä ja seuraavana päivänä - sain tahtoni läpi. Täti pääsi kotiin muutaman päivän päästä. Hänkin eli lähes 90-vuotiaaksi. Eli lähes kymmenen vuotta tuon tapauksen jälkeen.

Huolehtiessani neljästä vanhuksesta sain kokemusta ja esimerkkejä sairaalahoidosta, kuntoutuksesta ja  vanhushoidosta niin paljon, että voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. On tärkeää huomioida, että on todennköistä tämä ns. huonon vanhusten hoidon tilan vähemmistöosuus. Media on lähtenyt auliisti ottamaan pääasiassa esiin huonot esimerkit. Onneksi hyviä esimerkkejä on enemmän. Tässäkin asiassa lienee vaalihurmoksella iso osuus kohun kasvamisesta äärimittoihin.

Nyt toivon, että syvemmälle ei tarvitse mennä, vaan tämä ns. sivistysvaltio tarttuisi vikkelästi asiaan, ja laatisi tarvittavat korjaavat pääsykokeet alan työntekijöille, laatisi valvontaa varten ohjeet ja osoittaisi riittävät taloudelliset, henkiset ja  muut resurssit asioiden saattamiseksi raiteilleen.